eri esittäjiä – True Blues Brother: The Legacy Of Matt ”Guitar” Murphy
(Nola Blue NBR 026)
Sunflower, Mississippi, joulukuussa 1929. Siitä alkoi Matt Murphyn matka kohti tulevia urotekoja. Muusikonalku vietti nuoruutensa Memphisissä, kunnes parikymppisenä hän muutti Chicagoon päästen soittamaan alan suuruuksien, kuten Howlin’ Wolfin, Little Junior Parkerin, James Cottonin, Muddy Watersin ja erityisesti Memphis Slimin kanssa. Hän myös toimi Willie Dixonin sessiokitaristina alkaen luoda sitä uraa ja nimeä, josta hänet tulimme myöhemmin parhaiten tuntemaan eli Matt ”Guitar” Murphynä – ”Kitaristien kitaristina”.
Suurin ansio tästä hienosta levystä lankeaa ”Bob” Christinalle. Syntyperäinen Rhode Islandin poika Bobby Christina varttui suuressa perheessä (seitsemän lasta), jossa hän sai kuulla bluesia vanhemman veljensä, sittemmin Roomful of Bluesin perustajajäseniin kuuluneen Fran Christinan paukutellessa rumpuja talon kellarissa kavereidensa kanssa. Bob näppäili siinä sivussa kitaralla niitä näitä, mutta saatuaan kokeilla veljensä rumpuja, vaihtoi tuota pikaa kitaran rumpuihin. Reilun 40 vuoden soittokokemus on nyt mahdollistanut tämänkin levyn tekemisen.
Bobilla oli suunnitelmissa tehdä levy hyvän ystävänsä Matt Murphyn kanssa tämän palattua musiikkibisnekseen. Miehet ehtivätkin äänittää kolme uutta kappaletta, mutta valitettavasti Matt menehtyi 2018 ennen kuin albumi saatiin valmiiksi. Bobille jäi käteen keskeneräinen projekti ja levynteko muuttuikin tribuutiksi. Bob tahtoi saada uudet kappaleet kaikkien kuultavaksi ja sen johdosta hän alkoi ottaa yhteyttä Mattin ystäviin ja entisiin bändikavereihin, joiden kanssa hän oli uransa aikana soittanut. Proggis kasvoi ja kasvoi – ja äkkiä muusikoita olikin peräti 72, jotka tahtoivat tulla mukaan kunnioittamaan ystäväänsä. Samalla levykin kasvoi 24 raidan tupla-CD:ksi.
Matt ”Guitar” Murphyn kitarointia kuullaan miehen omilla sävellyksillä Matt’s Shuffle ja Matt’s Boogie sekä kitaristi-laulaja Ricky “King” Russellin Tired Of Sleeping Alonella. Veljensä Floyd Murphyn kanssa tehdyllä Way Down Southilla soitosta vastaavat mm. pianisti-laulaja Kenny “Blues Boss” Wayne, kitaristit Steve Cropper ja Enrico Crivellaro sekä huuliharpisti Lee Oskar.
Levyn primus motor Bobby Christina toimii tuottajana ja soittaa rumpuja lähes kaikilla esityksillä, paitsi viidellä veljensä Fran Christinan tähdittämällä kappaleella (mm. Memphis Slimin ja ”Guitar” Murphyn käsialaa olevalla Mother Earthilla). Slimiltä löytyy vielä kaksi näytettä lisääkin, ensimmäisenä eräs West Coast -bluesin helmistä, Lonesome taustallaan ”Roomful of Blues” (Fran Christina, Duke Robillard, Greg Piccolo, Al Copley ja Marty Ballou), toisena I’m Lost Without You, jossa Fran Christina toimii myös solistina. Sielukkaalla Magic Samin Give Me Timella hurmaa kitaristina Doyle Bramhall II. Don Nixin Same Old Blues kuuluu samaan kastiin, gospelmaisesta laulusta vastaa Tracy Nelson ja tyylikkäästä kitaroinnista Tom Ferraro. Kappaleella Suffering Soul löytyy tähän kategoriaan hiukan harvinaisempi vierailija, kitaristi Ronnie Earl.
Henry Mancinin Peter Gunnista on mukana kaksi ottoa, Matt Murphyn teemaan sopivista tulkinnoista vastaavat kitaristi Neal Vitullo sekä The Mitchfest Horns.
Kun kyse on Matt ”Guitar” Murphysta ja levyn nimi on ”True Blues Brother”, elokuvaa Blues Brothers ei voi ohittaa. Valkokankaalla Aretha Franklinin erinomaisesti esittämän Thinkin laulavat nyt Toni Lynn Washington ja Lisa Marie.
Ike Turner oli eräs ensimmäisistä muusikoista, joiden kanssa Murphy soitti ja osin sen takia levylle on valittu ensimmäiseksi rock’n’roll-kappaleeksikin tituleerattu Jackie Brenstonin Rocket 88. Levyn bluesinta puolta taas edustavat Willie Dixonin Evil, jolla laulajana kuullaan Craig Rawdingia, slidekitaristina Bob Margolinia ja harpistina Jerry Portnoyta, sekä Otis Rushin I Can’t Quit You Baby, pää-ääninään solisti Phil Diiorio, raivokkaasti kitaroiva Troy Mercy sekä huuliharppua soittava James Montgomery.
Albumin päättävät Murphyn pitkäaikainen ystävä, laulaja-kitaristi Joe Beard sekä Billy Boy Arnold, Chicagon viimeisiä alan suuruuksia. Heidän käsittelyynsä ovat päätyneet Muddy Watersin harvinaisempiin kuuluva Let Me Hang Around sekä kaksikon duona esittämä 1950-luvun alun tyylinen You Wasn’t Doin’ Too Good.
Hieno ja ansaittu kunnianosoitus Matt ”Guitar” Murphylle. Siitä kiitos Bob Christinalle ja ”Friends”-ryhmälle, joka tuo omalla monipuolisuudellaan sekä kappalevalikoimallaan hienon näytön siitä, miten laaja-alainen ja toisten ammattimuusikoiden arvostama muusikko Murphy on ollut.
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
